heinä 2006
Tohtori - 3/2006
Mitä yhteistä perhokalastuksella ja naisen valloittamisella?

Hurahdin perhokalastukseen lopullisesti viimesyksyisellä kalastusreissulla Kemijoen latvavesille. Reissulle, jonka pääsuharina toimi Jättivauva, otin mukaan uuden samana kesänä juuri kauppamies-Auviselta ostetun avokela-virvelisetin. Lisäksi mukana oli jo aiemmin hankittu UL-setti ja sokerina pohjalla Peederin vanha perhopiiska ja siihen sopiva Abu-kela. Tämä perhosetti on palttiarallaa vuodelta -75 - -79, vain siima on vaihdettu. En todellakaan ole perhokalastuksessa välineurheilija.

Alkureissun kalastin erilaisilla uistimilla - vaapulla, lusikalla, jigillä ja lipalla. Väijyin kalaa pusikoissa niinkuin olin Tuntsan-reissulla paikallisilta jänkäeinareilta oppinut. Kalaa ei saanut Tuntsan ukkojen mukaan pelästyttää, se piti yllättää hiipimällä ja taimenen syötti heitettiin veteen puun takaa. Ukot kalastivat madolla. Niin minäkin aluksi, mutta matoon kävi kiinni vain pienet rääpäleet. Havaitsin, että ottikokoiset taimenet nappasivat parhaiten Rapalan 7 cm (vai oliko 5 cm) mittaiseen Countdowniin. Muistan, että legendaarisen koskikalastajan Haukansilmän pakissa eriväriset Countdownit ovat hallitsevassa asemassa. Rannat Kemijoella eivät tosin olleet ollenkaan samanlaiset kuin n. 75 - 100 km päässä virtaavassa Tuntsassa. Kemijoessa ei ollut kovinkaan pusikkoiset rannat. Täten hiiviskelin joen penkalle ja viskoin uistinta korkeassa preussilaisessa polviasennossa, jotta kalat kristallinkirkkaassa virtavedessä eivät häiriintyisi. Kyllä sieltä yksi pikku puronieriä erehtyikin mun luotto-Nilsuun, mutta kalansaantia ei todellakaan voinut kehua...

Tämä työskentelyni ja erikoinen kalastusasentoni herätti hilpeyttä Auvisessa ja tämän jo pro-luokan perhokalastajakaverissa Harrissa. Jossain vaiheessa aloin saamaan heiltä kommentteja, että kokeile nyt sinäkin perhoa, äläkä pönotä siellä joenpenkalla viervelin kanssa. No, perhoa tuli vispattua Peederin kamoilla aluksi ja sitten myös Harrin ja Villen astetta uudemmilla kakkospeleillä. Homma alkoi jossain vaiheessa rullata. Rullausheitto ja perusheitto ovat jokseenkin hallussa, mutta ei selkäytimessä. Kalaakin tuli silloin tällöin, mutta tärppejä enemmän. Yhdessä vaiheessa, kun alkoi todella sataa, löytyi Kairijoelta hieno paikka, jossa herra ja naaras harjukset lymysivät. Taisi olla oikein orgiat, kun Harri alkoi oikein työkseen nostaa hopeakylkisiä purjeselkiä. Kolmella peräkkäisellä heitolla tuli viisi kalaa (perehtymättömälle tiedoksi, että tässä tilanteessa oli käytössä sivuperuke)! Paikka oli oikea ja ilma ilmeisen otollinen. Kaiken lisäksi Harri sitoi siiman päähän oikean perhon. Emme tedä, mitä veden alla tapahtui, mutta uskoisin, että siellä syntyi kiivaasti vesiperhosia. Pupat tai nymfit nousivat pintaan ja harrit niitä mässäilivät.

Moni voi tässä vaiheessa miettiä, että miten naiset liittyvät perhokalastukseen. Odottakaa hetkinen sillä kohta paljastan tämän kolumnin "hidden catch"in.

Perhokalastuksessa ja upean, kauniin, fiksun ja filmaattisen naisen valloittamisessa on paljon yhtymäkohtia. Jotkut tavoittelevat särkiä, lahnoja, ahvenia tai haukia. Nämä kalastajat ovat ehkä hieman laiskoja ja mukavuudenhaluisia ja haluavat varmistaa, että saalista tulee. He käyttävät mato-onkea, verkkoa, katiskaa tms.

On myös perhokalastajia. Heille saalisvarmuus on harvoin pääasia. He pitävät hyvästä seurasta ja upeista maisemista.

Perhokalastuksen pikakelaus: Ensin on tärkeä löytää oikea kalapaikka, usein kaikkein vaikeimmin saavutettavissa oleva on paras paikka. Seuraavaksi on tärkeää istahtaa kosken reunalle aivan hissukseen ja tarkkailla mahdollisia tuikkeja. Kenties samalla poltella yksi savuke tai erä piippua, jotkut pitävät jatsisavuista. Sitten avataan perhorasia ja tehdään tärkeä valinta. Jalokala ei nappaa mihin tahansa. Kun ottipeli on solmittu perukkeeseen, on aika lähestyä varovasti oletettua kalan ottipaikkaa. Ensimmäinen heitto on kenties tärkein. Sillä herätetään saaliin mielenkiinto. Jos oikea perho ui oikein uitettuna oikeasta kohtaa, eikä kalaa ole tätä ennen säikäitetty, on otti lähes väistämätön. Otti on vasta alkua, mutta hyvä alku. Nyt alkaa väsytystaistelu. Kun siiman päässä on koskessa elävä jalokala, niin se ei todellakaan antaudu väsytyksettä. Perhomiehen tulee säilyttää rauhallisuutensa, vaikka siiman päässä olisi Loch Nessin hirviö. Lopulta rauhallisuus ja oikeaoppinen toiminta palkitaan, ja saaliin pääsee haavittamaan. Tuloksena on joku koskiemme jalokaloista: harjus, taimen, siika, nieriä tai Lapin lohijoilla jopa villi lohi - se köllykkä, josta kaikki uneksii, mutta vain harvat sen perhokonstein ylös onnistuvat väsyttämään.

Perhokalastaja tietää, että jalokala on jalokala, eikä sen jälkeen hauki maistu hyvältä. Tämän takia moni perhokalastaja sylkee hauenkalastajien päälle ja paskantaa mato-onkijoiden matopurkkeihin, koska perhokalastaja itse tietää, että nämä "roskakalojen" kalastajat eivät tiedä mitään hyvän päälle. Haisevat pahalle, mutta haiskoon keskenään! Hyvä, että joku ne roskakalat viitsii kalastaa. Jää enemmän tilaa lohikaloille.

Samanlaiset äsken esittämäni perhokalastuksen perusprinsiipit pätevät myös naisasioissa. Aina sitä särjen tai lahnan kaislikosta kun kaislikosta kellistää, mutta jos tavoittelee rotunaista - sitä hienointa eli lohta, niin ei perkele sitä mennä kolera-altaaseen mato-ongelle tai naisjahdissa esim. karaokepaikka Satumaahan elvistelemään. Sitä pitää kulkea maita ja mantuja, kunnes se oikea paikka löytyy ja sieltä löytyvä hieno nainen pitää vietellä oikealla syötillä, eikä väsytystaistelun tärkeyttä saa unohtaa. Perhokalastuksessa saalis on vasta sinun, kun se on haavissa. Naisten kanssa tämä on vähän mutkikkaampaa. Sanotaanpa näin, että hieno nainen pitää perhokalastaa ja väsyttää aina uudelleen ja uudelleen...

Pidän naisista ja perhokalastuksesta. Olen lohi. Uin mieluummin vastavirtaan kuin laskettelen ilman ponnisteluja myötävirtaan. Perhokalastusta aoin harrastaa kunnes viikatemies tulee keräämään omansa pois. Toevo. Nuutis Toevo.
|
Lere - 2/2006
Vastatkaa oikein

Olen havainnut keskuudessamme häiritsevän ilmiön, johon meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Itse asiassa kyse on velvollisuudesta. Julkisissa paikoissa ihmisillä on taipumus kommunikoida matkapuhelimilla. Soittoäänet ovat päällä varsin usein, silloinkin kun paikka tai tapahtuma velvoittaisi laittamaan äänettömälle. Käytännössähän tämä aiheuttaa julkista paheksuntaa vain konserteissa ja leffateatterissa, esimerkiksi junassa puolestaan harvemmin pyydetään olemaan hiljaa tai laittamaan äänettömälle.

Minä olen nyt junassa. Tuuttaa ja piippaa joka puolella. Olen hyväksynyt tilanteen. On liian iso pala saada tuuttaus loppumaan. Mutta nyt alamme lähestyä käsiteltävää asiaa. Olette väistämättä huomanneet, että yhä useampi käyttää soittoäänenä jotakin tunnettua kappaletta, vieläpä kertosäettä. Nyt on väliin huomautettava että ongelmamme on laajennettava, koska se koskee myös perinteisiä tuuttaus- ja pirinä-ääniä. Kyse on nimittäin ajoituksesta.

Päivän kolumnin päähuomio on se, että ihmisillä on taipumus vastata hetkellä, joka jollakin tavalla sopii ajoituksellisesti soittoäänen melodiaan tai tuuttaukseen. Eli sormi odottaa vihreällä luurilla kertosäkeen loppuun tai hetkeen tuuttauksen jälkeen. Ilmiö ei ole tuore. Jo lapsuudessa muistan nähneeni ihmisiä, jotka ovat tarttuneet lankapuhelimen luuriin ja odottaneet luurin nostamista kunnes pirinä on kuulunut. Heti pirinän jälkeen on vastattu rohkeasti. Tämä minua vituttaa. Saavuimme juuri Tampereelle ja vieressä seisova kierosilmäpikku odotti klassiset 2 tuuttausta sormi näppäimellä.

Meidän on selvitettävä mistä tässä on kyse. Olen muodostanut kilpailevia hypoteeseja, joista haluan julkituoda kaksi. Ensimmäisen mukaan ihmiset haluavat osoittaa olevansa hauskoja ja näppäriä kivan soittoäänen avulla, siksi se on soitettava kokonaisuudessaan. Muiden pitää kuunnella kuinka hauskoja ollaan. Nyt tunnen itseinhoa, koska soittoäänenäni on omaa vihellystä (Police: Roxanne). Mutta tarkkaavaiset ovat huomioineet ongelman koskevan myös lankapuhelimia, tai ymmärtäneet asian edellisen kappaleen johdattamana. Lankapuhelimien soittoäänen avulla on haastavampaa osoittaa hauskuutensa. Nehän tuuttaavat niin kuin tuuttaavat ja se siitä. Eli ensimmäinen hypoteesi ei ole aukoton.

Toinen hypoteesi on johdettu klassisesta ehdollistumisesta. Ilmiötä on tutkittu maailman sivu ja todettu että sehän pätee. Tunnetuin todistus on Pavlovin koirat. Niille soitettiin kelloa juuri ennen ruokailua. Koirillahan alkaa kuola valua kun ruokaa tulee, vähän niin kuin parilla pikku pöystiläisellä parikymmentä vuotta sitten. En osoittele nyt sormella heitä koska ajautuisimme sivupolulle. Joka tapauksessa, ennen pitkää Pavlovin koirilla alkoi kuola valua kellon soiton jälkeen silloinkin kun ruoasta ei ollut tietoakaan. Eli koirat olivat oppineet yhdistämään kellon soiton ruokaan.

Ilmiselvästi ihmisillä on taipumus vastata kun puhelin soi. Toimikoon toisella puolella käytävää istuva pikku klonkku tästä tyyppiesimerkkinä. Jos kuuluu kategoriaan "hidas", saattaa pasmat mennä sekaisin mikäli soittoäänen seassa on hiljaisuuksia - silloin ei voi vastata, koska vastauskäsky ei ole sillä hetkellä voimassa. Mutta eipä voi vastata silloinkaan kun kiva ääni pitäisi härskisti katkaista kesken. Eli ainoa vaihtoehto on vastata välittömästi soittoäänen kliimaksin jälkeen.

Tutkiskelkaa itseänne, ja miettikää kumpaan ryhmään kuulutte, siihen joka vastaa tyylipuhtaasti ja ripeästi ajoituksesta välittämättä vai siihen joka ajoittaa vastauksen mielestään onnistuneesti. Väittäisin, että ensimmäiseen ryhmään kuuluvat pärjäävät elämässään paremmin.

Meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Tuttu tai tuntematon, joka vastaa väärin on ohjeistettavissa. Rohkeasti ranteesta kiinni ja toteamus: "Olisit voinut vastata nopeammin - älä välitä ajoituksesta." Jos tyyppi ei tunnu käsittävän, voitte avata rohkeasti ilmiön taustoja. Jos ei sittenkään niin antaa olla. Väitän että useissa tapauksissa tämä opetus voi olla lähtölaukaus kohti parempaa elämää. Älkää siis seuratko sivussa. Olen pyrkinyt käännyttämään jo muutamia ihmisiä työpaikallani. Osa ei kääntynyt.

Pienenä tyydyin seuraamaan sivusta vielä pahempaa virhekäyttäytymistä puhelimessa. Minulle läheisellä henkilöllä oli taipumus vastata lankapuhelimeen niin, että hän lausui nimensä välittömästi nostettuaan luurin, kun luuri oli vasta matkalle pään korkeudelle. Soittaja ei vastausta tietenkään kuullut ja pysytteli etiketin mukaan hiljaa. Samoin pysytteli hiljaa vastaaja, koska odotti että soittaja olisi esitellyt itsensä. Siinä sitä oltiin. Ja minä en tehnyt asialle mitään.
|
Diego - 1/2006
Metsäisessä kesäpäivässä

Lumottuna hän katsoi viimeisen kerran taakseen, eikä kyennyt käsittelemään sisällään myllertäneitä tunteita. Tuntematon oli rakastettavaa. Sitä kohti teki mieli kulkea, mutta miten sinne pääsisi ja mistä tietäisi kulkevansa eteenpäin tai ylipäätänsä kulkevansa, oli hänelle uusi kiehtova ongelma. Pakonomaista tilanteessa oli ainoastaan se, että ongelmaa ei voinut olla ratkaisematta. Hänelle se oli kuin syy elää. Elämisen tarkoitus. Luontainen olemisen tila. Eikä kukaan ollut auttamassa, sillä hän tunsi kuinka muut olivat edelleen sellaisten ongelmien tai asioiden tai tekojen kimpussa, jotka eivät koskettaneet häntä millään tavalla.



Valo lämmitti. Taivas, kasvillisuus ja eläinkunta julistivat suunnatonta lohtua ja turvaa, kun pieni kukka kurkisti harmaan kiven takaa, näytti siltä kuin se olisi ujosti hymyillyt. Luonto soitti sinfoniaansa lintujen ja tuulen johdolla. Puut humisivat jyhkeinä, kunnioitettavina ja koskemattomina, kun pilvet lipuivat niiden yläpuolella maan ja kaikkeuden välisinä suloisina raja-asemina. Kaikki on niin totta, hän mietti ja tunsi kuinka sisällään jyskyttänyt sydänlihas nasautti pari terävämpää ja tahdista poikkeavaa iskua rintakehään. Sitten hän toivoi hiljaa, miltei ääneen ajatellen, "olisipa universumin harmonia sisälläni.", ja siinä samassa äkillinen polttava tuntematon kuumuus valtasi kaiken koetun kauniin. Värit ja muodot valuivat jonnekin. Sitten hän kaatui maahan kuin luodin selkäänsä saanut sotilas tai ylipäätänsä osumaa ottanut ihmisparka, sillä hän oli sattumalta ajautunut Kyösti F. Kangerbergin pakoreitille ja tämä oli psykoosipäissään niitannut kirveen surutta keskelle hänen takaraivoansa.



Kangerberg oli sekaisin. Muinaisen alkuihmisen tavoin hän kulki hieman kumarassa ja jäi nyt huonoryhtisesti seisoskelemaan uhrinsa viereen. Kangerbergin paksu tukka muistutti enemmän eläimen karvaa kuin ihmisen hiuksia ja tuuheiden mustien kulmakarvojen alla syvissä kuopissa pälyili kiiluvat silmät, aivan kuin hänen päänsä sisällä olisi käynnissä epämääräiset pingismestaruuskilpailut. Veri tahri nyt vihreää sammalta, sitä pulppusi uhrin kallosta valtoimenaan.



- Perkele, valtavan kokoinen Kangerberg kirosi matalalla äänellä ja riuhtaisi kirveen pois ihmislihasta. Sitten hän pyyhki nenän hihaansa, laittoi murha-aseen vyölle ja alkoi pohtia mitä tekisi ruumiille. Viimeinkin hän oli saanut ajatuksensa pois uuvuttavasta ja kauan jatkuneesta pakomatkasta. Oli kuin universumin harmonia olisi vallannut Kangerbergin rupisen sielun ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tiedosti lintujen olemassaolon. Kangerberg istui alas, kaivoi taskusta tupakkamassinsa, kääri sätkän ja alkoi tuprutella sitä sirkkojen sirityksen tahdissa. Valo lämmitti. Taivas, kasvillisuus ja eläinkunta julistivat suunnatonta lohtua ja turvaa, kun pieni kukka kurkisti harmaan kiven takaa, näytti siltä kuin se olisi ujosti hymyillyt. Ja kuin taivaan lahjana Kangerberg päätti ensimmäistä kertaa elämässään saattaa jonkun tekemänsä teon täydellisesti loppuun saakka. Hän nakkasi tupakan huuliltaan, riisui paitansa ja alkoi kaivaa uhrilleen paljain käsin hautakuoppaa.



Kangerberg kuopi maata kuin kunnon mielipuoli konsanaan. Hänen mattomaisen karvainen selkä hikosi auringon paahteessa. Maa-aines lenteli iloisesti metsäisessä kesäpäivässä ja kaiken kaikkiaan Kangerbergin touhussa oli eläimellinen työnteon meininki. Aivan kuin jokin suuri vaisto olisi vienyt tätä eteenpäin toimessaan.



- Pist..tuolla se on, kuiskasi Laatikainen Karivaaralle. Kaverukset olivat olleet läheisillä maatiloilla riehuneen häiriintyneen karhun perässä ainakin ajatustasolla koko kesän. Lähinnä kontio oli kuitenkin antanut miehille hyvän syyn lähteä pontikkapannulle emäntiään pakoon, mutta hirvitorrakat miehillä oli retkillä aina uskollisesti mukana. Nyt he taittoivat kotimatkaa muutaman nautinnollisen kipollisen jälkeen ja katselivat häiriintynyttä Kangerbergiä puiden katveesta ampumaetäisyydeltä.

- Kumpi losauttaa, Karivaara uteli.

- Meikäläinen sen huomas, ni ammu sinä, Laatikainen vastasi ja katseli kohdetta toinen silmä suljettuna. Ei hän muuten olisi luopunut karhun kaatamisen tuomasta kunniasta, mutta kun koko kesä oli juotu lähinnä Karivaaran pannusta, niin Laatikainen koki olevansa velkaa kaverilleen.



Tyytyväinen Karivaara nosti kiväärin varmaotteisesti olalleen, loi kiittävän katseen ensin ystäväänsä ja alkoi sitten tähtäillä karhuksi luultua Kangerbergia selkään. Karivaara hengitti syvään, laski hitaasti sormen liipasimelle, hakeutui täydelliseen tyhjyyteen, kunnes hetken päästä täräytti sen täyteen ruutia ja pauketta. Metsä kaikui. Kangerberg kaatui. Luonto hiljeni.

- Perkele, se oli siinä, Laatikainen sanoi ja lähti hieman hoiperrellen kävelemään puolitiehen kaivettuun hautakuoppaan pudonnutta Kangerbergia kohti.

- Öp-öp-öp, se on ollu meikäläisellä tapana ottaa ryyppy ensin jalansijoilla, sitten riistan luona ja sitte siitä etteenpäin ihan koska tahansa.

Kaverukset nauroivat. Laatikainen kaivoi pullon kirkasta repustaan ja kaatoi sitä kahteen käsin vuoltuun kuksaan. Kirkas viina pulppusi niihin öljyisen lähdevesimäisesti. Heti ensimmäisen nautinnollisen hörpyn jälkeen äijät alkoivat miettiä, millä verukkeella vastedes pääsisivät pontikkapannulleen, kun häiriintynyt kontiokin oli viimein onnistuttu kaatamaan. Varovasti heidän vieressä seisoneesta puusta laskeutui utelias orava, joka oli hetkeä aiemmin paennut sydän syrjällään kiväärin pamausta. Hiljalleen koko muukin metsä alkoi pitää luonnollista ääntään. Valo lämmitti. Taivas, kasvillisuus ja eläinkunta julistivat suunnatonta lohtua ja turvaa, kun pieni kukka kurkisti harmaan kiven takaa, näytti siltä kuin se olisi ujosti hymyillyt. Jahtimiehet kulauttivat viimeiset viinat kurkuistansa alas. Sitten he puistelivat hetken poskilihojaan, sillä tavara oli onnistunutta ja timmiä. Hitaasti he alkoivat marssia kohti kaadettua riistaa ja känni kiemurteli heidän suonissa rauhoitellen paatuneita maalaisaivoja kuin jokin elämää suurempi näkymätön maagikko.



Kylällä kulkeneiden huhujen mukaan alueella oli jatkosodan jälkeen vielä joitakin räjähtämättömiä sakaramiinoja. Huhuille oli tullut kantavat siivet kolme kesää takaperin, kun Laatikaisen kuusivuotias serkkupoika Kari oli löytänyt yhden ja toimittanut sen kolmetoistakesäiselle veljelleen. Juhannuksena tämä oli sitten asettanut miinan rovasti Kemppaisen veljen pojan lehmien laidunmaalle ja yksi lehmistä oli räjähtänyt taivaantuuliin, kun oli käynyt märehtimään miinan päälle. Räjähtäneen lehmän lisäksi kaksi muuta nautaa kuoli sydänkohtaukseen. Ja juuri kun urheat karhunkaatajat Karivaara ja Laatikainen olivat saapumassa kaadetun riistansa luokse ja totuus kahdesta ihmisruumiista alkoi valjeta myllerryksen omaisesti miesten tietoisuudessa, tunsi Laatikainen jotain terävää jalkapohjansa alla. Kauhea jysäys täytti maan ja taivaan, kun jalan palaset sinkoilivat kuusten oksille. Metsäaukio savusi. Maa-aines lensi matalimpien puiden latvojen yläpuolelle ja hienoin tomu laskeutui hyvin hitaasti kohti maata päästäen vain kaikkein ohuimmat valonsäteet lävitseen. Metsä hiljeni jälleen. Muutaman kilometrin päässä räjähdyksestä vanha jänis laskeutui kanervien alapuolelle kuulonsa jo lähes kokonaan menettäneenä. Se tiesi kokeneensa kaiken sen, minkä jänis voi elämässään kokea. Tyytyväisenä se katsoi viimeisen silmäyksen maailmaan. Valo lämmitti. Taivas, kasvillisuus ja eläinkunta julistivat suunnatonta lohtua ja turvaa, kun pieni kukka kurkisti harmaan kiven takaa, näytti siltä kuin se olisi ujosti hymyillyt. Vanha jänis hymyili sille takaisin. Sitten se ummisti viimeisen kerran onnelliset väsyneet silmänsä.

Iso-Dee
|
Pulu - 6/2005
Suuremmat voimat.

Juhannus on pelimiesten aikaa ja me Pöystithän olemme pelimiehiä viimeisen päälle. Kysymys kuuluukin pelaammeko voimilla, mitä todellisuudessa emme tunne? Kaikkihan tietävät jo, että ihmisen voi nostaa ilmaan kuin höyhenen jos siihen vain uskoo tarpeeksi. Peliin taas liittyy aina tietty odotusarvo, tämä vain saattaa olla kaikilla erilainen. Jotkut lyövät vetoa ja laskevat pelin lopputuloksen odotusarvon, toiset saattavat vaikka laskea huomaamattaan Pieksämäelle rantafutikseen lähdön kannattavuuden verrattuna jälkipelien odotusarvoon.

Oletko varma ettet ole elänyt tätäkin hetkeä aivan samalla tavalla kuin aikaisemmin, vaikka sata vuotta sitten? Onko jokin suurempi voima päättänyt liittää Pöystit yhteen? Otetaan esimerkki ja verrataan vaikka Abraham Lincolnin ja John F. Kennedyn elämänkaaria.

Abraham Lincoln valittiin kongressiin vuonna 1846, John F. Kennedy sata vuotta myöhemmin 1946. Lincoln valittiin presidentiksi 1860, Kennedy sata vuotta myöhemmin 1960. Kummankin presidentin nimessä on seitsemän kirjainta ja molempia ammuttiin päähän. Molemmat murhattiin perjantaina. Lincolnin sihteerin sukunimi oli Kennedy, Kennedyn sihteerin sukunimi oli Lincoln.

Kummankin presidentin seuraajan etunimessä oli kuusi kirjainta, ja kummankin sukunimi oli Johnson. Lincolnin seuraaja Andrew Johnson syntyi vuonna 1808, Kennedyn seuraaja Lyndon Johnson syntyi vuonna 1908. Lincolnin murhannut John Wilkes Booth syntyi vuonna 1839, Kennedyn murhaaja Lee Harvey Oswald syntyi vuonna 1939. Kummankin murhaajan nimi on kolmiosainen, ja kummankin nimessä on 15 kirjainta.

Abraham Lincoln kuoli teatterissa, jonka nimi oli Kennedy. Kennedy kuoli autossa jonka merkki oli Lincoln. John Wilkes Booth pakeni teatterista ja saatiin kiinni varastosta. Lee Harvey Oswald pakeni varastosta, ja saatiin kiinni teatterista. Sekä Booth ja Oswald murhattiin ennen oikeudenkäyntiä. Viikkoa ennen murhaansa Lincoln oli Monroessa, Marylandissa. Kennedy puolestaan oli viikko ennen murhaansa Marilyn Monroen kanssa.

Voidaanko siis ajatella, että tätä maailmaa hallitsevat sellaiset voimat, joita todellisuudessa emme tunne?

Sovelletaan tähän eräänlaista odotusarvon teoriaa teologiaan: Ihminen voi elää joko niin kuin jumala olisi olemassa tai niin kuin jumalaa ei olisi olemassa. Jos jumalaa ei ole olemassa, elämäntavan valinta on merkityksetön. Jos taas jumala on olemassa, oikea elämäntapa johtaa pelastumiseen, väärä kadotukseen. Koska edellinen vaihtoehto on äärettömän paljon parempi kuin jälkimmäinen, oikean elämätavan valinnan tuottama odotusarvo on suurempi, vaikka jumalan olemassaolon todennäköisyys olisi pienikin.

Miettikääpä sitä!
|
Tohtori - 10/2004
Olutta, viinaa, rasvaista ruokaa, tupakkaa, nuuskaa ym. - rientommeko epäterveellisiä?

Mikä se panee ihmisen ryyppäämään aina silloin tällöin oikein kunnolla? Tätä pohdittiin syysriehan sunnuntaina krapulasaunassa. Varmaan kaikilla on oma henkilökohtainen mielipide asiasta. Joillain on halu tehdä irtiotto arkeen, ehkäpä kokea humalatilassa suurempaa yhteenkuuluvuutta, tai kenties päästää itsensä valloilleen, tai sitten vain humalassa on hauskempaa ja että hauskanpito selvin päin on teeskentelyä, mene tiedä. Toisaalta esillä oli myös mielipiteitä, että yletön ryyppääminen ei enää iske aivan niin kuin ennen nuorena poikana. No, oli miten oli - alkoholia tapahtumissamme kuluu varsin suuria määriä. Moni polttaa myös röökiä, vaikkei sitä säännöllisesti tekisikään. Ruoka on tuhtia, ja sen pitää olla lihaa. Tosin nyt syysriehassahan emme syöneet mahdottoman epäterveellisesti - oli thaityyppistä nuudelipataa ja hirvikeittoa, tottakai notskilla sitä rehellistä makkaraa. Joka tapauksessa kaikki voivat varmaan allekirjoittaa, että viikonloppumme ei ollut terveysintoilijan päiväkirjasta.

Tässä mietin myös sitä, että jos hameväki kokoontuu yhteen mökille hauskaa pitämään, niin silloin enemmänkin saatetaan hemmotella itseään terveellisillä asioilla, ehkä saunotaan, mutta olutta ei kurota samaan tahtiin, korkeintaan pari siideriä. (tämä on spekulaatiota, koska minulla ei ole hametta ja toisekseen pyörin vielä poikamiehenä, joten suoraa vertailukohdettakaan kauniimmasta sukupuolesta ei nyt ole).

Syysriehan tunnelmissa joku myös kertoi omia kokemuksiaan terveellisestä elämäntyylistä tai vertasi joidenkin tuntemiensa henkilöiden kokemuksia. Jos pitää kuivan kauden jättäen oluen litkimisen, samalla pyrkii syömään vähärasvaisempaa ruokaa, nukkuu aina kunnon yöunet ja liikkuu sekä ulkoilee hyvin, niin perusolo ja yleinen vireystila kohenee. Tämä kai on selvää selittämättäkin. Joillakin tyypeillä niin kutsutuista paheista luopuminen voi olla helppoa, toisilla vaikeampaa. Paheet, nuo elämän suola ja nautinnonlähde! Mielestäni ihmisen pitää sallia itselleen joitain paheita, jotta elämä tuntuu mielekkäältä. Tietenkään homma ei saa olla niin, että paheiden tekemisestä tulee kamala morkkis, silloin ollaan jouduttu sivuraiteelle.

Olisiko meistä muuttamaan "perinteitämme" ja luopumaan epäterveellisistä paheista Pöysti-tapahtumissa? Vaihtoehtoiseen terveysviikonloppuun voisi kuulua vaikkapa juomaksi pirteitä juuresmehuja, ruoaksi terveellistä kasvisgratiinia, jonka päälle reipasta ulkoilua(ehkä sauvakävelyä kuulaassa syyssäässä tuulipuku päälläWinking. Sitten mentäisiin saunaan, mutta saunajuomana ei olisi olut, vaan raikas sitruunalla maustettu jäävesi. Illalla voisimme joogata kimpassa. Herättääkö innostusta? Veikkaan, että ei. Kuulostaa aika puppelihommalta. Toisin sanoen tekisimme rikoksen miehisyyttä vastaan. Jotkut asiat vaan kuuluu miehille ja piste. Jokainen voi tietenkin tsekata, onko housussa persikka vai banaani…

En tässä aio esittää mitään loppukaneettia tai suurta elämänohjetta. Kaikki tekevät omat valintansa - haluavatko olla terveysintoilijoita tai kenties näyttää taannoisen maitomainoksen "En ole koskaan juonut maitoa (ja sen kyllä huomaa)" -äijältä. Kultainen keskitie varmaan paras tässäkin tilanteessa. Ja pöystitapahtumiahan vuoteen mahtuu kokonaiset viisi kappaletta (Peijjaiset, pilkki, pääsiäisrieha, rantafudis ja syysrieha). Rientoja voimme tarpeen tullen kehittää…
|
Jättivauva - 11/2003
Mistä johtuu Fc Lasse Pöystin yleisurheilun alennustila?

Vaikka viime sodassa Suomen kävi vähän niin ja näin, niin urheilu-areenalla pöystiläiset eivät ole nöyristelleet. Fc Lasse Pöysti on voinut olla urheilijoistaan ylpeä. Mutta miten ovat asiat nykyään? Enää ei pöystiläisten suksi suihki vanhaan malliin eikä piikkari kiidä kunniakierrosta voittoisan ottelun jälkeen. Enää ei Fc Lasse Pöystin lippu nouse keskimmäiseen salkoon. Onko valmennusporras veltostunut? Onko harjoitteluolosuhteissa toivomisen varaa? Onko rotumme heikentynyt? Pomppu ei tyytynyt valmennusjohdon selityksiin eikä päivälehtien urheilujournalistien pinnallisiin analyyseihin, vaan lähti itse haiseville saleille ja huuruisiin pukuhuoneisiin ottamaan asioista selvää!
Fc Lasse Pöysti, kestävyysjuoksu: "Menokenkä tuppaa piiputtamaan."

"Sitä minä ihmettelen, että vaikka minun henkinen kantti on rautaa, vintti ei ole seonnut missään vaiheessa, kupoli on kestänyt kiperimmätkin kilpailut eikä psyykkessäkään menestymispaineista huolimatta ole ollut toivomisen varaa, niin Peijaisissa ja otteluissa mä olen ollut täysi nolla. En tiedä sitten ovatko muut menestyneet paremmin, vai mikä siinä on ollut." Filosofoi potentiaalinen Pöystien kestävyysjuoksu suuruus ja puistelee päätään. Pöystien kestävyysjuoksu ihme muistetaan taannoisista vaikeuksistaan irtiottokykynsä kanssa. Tällä osastolla ollaan edetty nyt aimo harppauksin, kun tämä mystinen Pöystiläinen pääsi olympiavalmennusapurahan turvin Etelä-Euroopan korkean paikan leireille. Tällä hetkellä Pöystiläisen nopeiden ja hitaiden lihassolujen määrät ovatkin optimaaliset. Hänelle siirretty kolmas keuhko on tehnyt hänestä todellisen turboluokan juoksijan, joten selitystä Pöystiläisen menestymättömyyteen on turha hakea tätäkään kautta. "Asiat eivät kuitenkaan oikein ole reilassa. En lähde arvailemaan mistä kiikastaa, mutta veikkaisin, että se liittyy jotenkin tähän 6-Ottelussa tapahtuvaan vauhdinjakoon: muilla on enemmän vauhtia kuin meikäläisellä." Aprikoi Pöystiläinen ja naulaa lopuksi Tiede -lehdestä tutun kiteytyksen: "Ehkä en ole ulkomailla treenatessani huomannut ottaa harjoitustuloksissani huomioon Suomen ja muiden maiden välistä aikaeroa."

On sääli, että Pekka Tiilikainen ei enää elä. Olisi ollut uskomattoman mielenkiintoista kuulla miten Pekka olisi selostanut Pöystiläisen hämmästyttävää suoritusta Suonenjoen yleisurheilukentällä lokakuussa 2003, kun Pöystiläinen saapui maaliin toiseksi viimeisenä.
Fc Lasse Pöysti, jalkapallo: "Pallot eivät tahdo riittää"

"Kaikkihan tietävät, että meikäläisen ensimmäinen siirto ei ole koskaan epäonnistunut, pallo on aina lähtenyt hyvin liikenteeseen, puolustuksessani siirtoni on aina onnistunut yli odotusten ja alkupelinikin lähtee todella mallikelpoisesti käyntiin. Tästä huolimatta on meikäläinen ajautunut yleensä häviöön johtavaan aikapulaan alta kahdenkymmenen minuutin. En lähtisi syyttelemään ketään, mutta menestymättömyyteni saattaa johtua siitä, että pelitilanteessa vastustajat pitävät minua pilkkanaan." kuvailee pöystiläinen, jalkapalloprofeetta omalla maallaan, ja ravistelee päätään huolestuneen näköisenä. Itä-Savon jalkapallonero muistetaan siitä, että hän oli muutama vuosi sitten maailman ainoa peijaisluokan pelaaja, joka ei osannut jalkapallon sääntöjä. Vuonna 2003 viikonlopun Suonenjoen reissulla Pöystiläinen kuitenkin opetteli pallon liikuttelun periaatteet aina auton taustapeilin jalkapallonappuloita myöten. Tällä hetkellä Pöystiläinen osaa jalkapallon säännöt paremmin kuin kukaan toinen Euroopassa. Teoriapuolikin Pöystiläisellä on hansikkaassa, mistä on osoituksena hänen monivuotinen avustajuutensa erittäin arvostettuun Daily Football -lehteen. Pöystiläisen menestymättömyys on asiantuntijapiireissä täysi mysteerio. "Asiat eivät oikein ole protissa. En ehkä ole itse paras arvioimaan tilannetta. mutta minusta tuntuu, että tappioni selittyvät pitkälti vastustajieni ylimielisyydellä." kalkyloi Itä-Savon johtava pallomies ja tokaisee lopuksi yliajalla Kuka kukin on -teoksesta tutun tekstinpätkän: "Muistan hyvin, kun menin valmentajan määräyksestä paitsioon maalivahdin kaveriksi."
Fc Lasse Pöysti, hiihto: "Suksi ei kulje toivotulla tavalla"

"Keleissä ei ole ollut valittamista, voitelu on mennyt useimmiten nappiin, luisto on ollut parempi kuin koskaan ja pito on ollut aivan omaa luokkaansa -rasvamestareista puhumattakaan! Mutta eipä ole meikäläistä paljon kärkisijoilla nähty. Liekö sitten huonoa tuuria, vai mitä." Sanailee viime vuosien hiihtäjälupaus Fc Lasse Pöysti ja pudistelee päätään. Itä - Savon latuhirmu muistetaan takavuosien valmentaja ongelmista, mutta jo vuoden verran ne ovat olleet menneen talven lumia. Norjalainen valmennusguru Tor - Björn "En sill" Kollenholm on laittanut Fc Lasse Pöystin valmennuksessa aivan uuden pykälän silmään. Oslon yliopiston liikuntatieteen laitoksen viimeisimpien tutkimusten hyödyntäminen on olennainen osa koko valmennusta. Tutkimustuloksiin vedoten Tor - Björn sai Fc Lasse Pöystin mm. luopumaan silakanmuotoisista suksistaan. Kielimuurista huolimatta Fc Lasse Pöysti ja Tor - Björn viettävät usein pitkiä iltoja pohdiskellessaan uusia harjoituskikkoja ja tutkaillessaan kuuluisien hiihtokilpailujen latuprofiileja. Sijoitukset eivät aherruksesta huolimatta ole kuitenkaan parantuneet. "Asiat eivät oikein ole jellullaan. En tiedä, missä on vika, onko kyseessä ehkä vain huono tsägä?" Pajastaa Itä - Savon hiihtävä tuulimylly ja heittää lopuksi urheilusivuilta tutuiksi käyneen sloganinsa: "En voi uskoa, että tämä alamäki olisi pelkästään jääkauden aikaansaannosta."
Fc Lasse Pöysti, ralliautoilu: "Kun kärry ei kulje, niin kärry ei kulje"

"Motti ei ole tällä kaudella brakannut kertaakaan, konehuoneen puolella kaikki on ollut okei, voimanlähde on skulannut paremmin kuin kenelläkään toisella ja nokkapellin alla on tekniikka ollut erittäin hyvässä kondiksessa. Tästä huolimatta on meikäläinen kartanlukijoineen kaasutellut aina kilpailuissa viimeisenä maaliin, jos on sinne saakka laisinkaan selvinnyt. En nyt sano sitä ääneen, mutta tuntuu siltä, että jonkinlainen mafia juonittelee etukäteen kilpailujen tulokset." Tilittää rallikomeetta Fc Lasse Pöysti ja heiluttaa huolestuneena päätään. Itä - Savon raskaimpana kaasujalkana tunnettu Pöystiläinen muistetaan eritoten muinaisista kartanlukijaongelmistaan. Pahimmillaan Pöystiläisen ja kartanlukijan välit olivat sitä luokkaa, että he eivät voineet kilpailla samassa autossa. Tuolloin hermot olivat tiukalla ja megafoneja kului. Nykyisen geodeettiselta laitokselta löydetyn huippuluokan kartantuntijan kanssa yhteistyö kuitenkin sujuu kuin nyrkki silmään eikä tästäkään siis löydy selitystä Pöystiläisen ralliuran alénnustilaan. "Asiat eivät oikein ole pulkassa. En osaa sanoa missä on vika, mutta todennäköisesti on kyseessä jonkinlainen ajojahti minua vastaan." Uumoilee Pöystiläinen ja laskettelee lopuksi perhelehdistä tutun one linerinsa. "Erikoiskokeista tai muusta keittiöhenkilökunnasta tätä vikaa tuskin löytyy."
Kaikki ei ole pelkästään hyvin.

Neljä esimerkkitapaustamme, näyttävät varsin hyvin sen alennustilan, missä Pöystiläinen tällä hetkellä on. Periaatteessa kaikki on kunnossa ja valmentautuminen kisoihin on aivan kansainvälistä luokkaa. Jossakin kuitenkin klikkaa. Keskustelu on nyt joka tapauksessa avattu. Fc Lasse Pöysti tarvitsee näkijöitä ja kokijoita, jotka pääsevät pintaa syvemmälle. Olisiko vastaisuudessa panostettava auringonpilkkujen tutkimiseen vai siirrettävä voimavaroja maasäteilyn kartoittamiseen? Olisi!

Yhdestä asiasta kaikki kuitenkin ovat samaa mieltä: Ryryläiset eivät missään tapauksessa voi olla meitä parempia.
|
Severi - 10/2003
Diesel tuo vahva moottori

Helsingistä Kuopioon kävellessäni olin kerrankin tyytyväinen harva iskuiseen ja kestävään moottoriini. Tuntui kivalta kun koneet jyskyttivät tasaisesti kuin meridiesel ja matka taittui turhia hötkyilemättä. Sai nähdä Suomalaista kaupunki että maalaismaisemaa, aistia pakokaasun ja paskanhajun sieraimissa. Matka taittui tasaisesti ja varmasti, tiesin pääseväni perille kunhan vain polttoainetta riittää ja nivusissa valkovaseliini tekee tehtävänsä. Miksi en kuitenkaan ole kaikilta osin tyytväinen hitaisiin ja kestäviin soluihini?

Tyytymättömyyteni johtuu moottorini turbon puutteesta! Tänä päivänä Diesel moottorista saadaan turbon avulla pintaa uskomattomat hevosvoimat ja räjähdysherkkyydet. Minun raskaassa ja hitaassa koneessa turboa ei ole saatu esille vaikka sitä on yritetty virittää pintaan monenlaisin laittomin ja laillisin keinoin. Vaikka kuinka yrittää sydämmestään puristaa vauhtia jalkoihin, mieli liikkuu mutta maisema ei vaihdu.

Jalkapalloilussa räjähtävyys ja nopeus olisi suureksi avuksi, siksi olisikin valmis vaihtamaan diselin kestävyyden edes yhteen turboahdettuna suoritettuun peliin. Olisi ihmeellinen tunne kun kerrankin vastustaja ennättäisi kolauttaa vain kantapäille kun Pöystien hitain ja kankein riehuisi hyökkäyksen kärjessä tehden puolustuksen linjasta paperi silppua. Vastustajat hieroisivat silmiään kun turkista irronneet karvat pöllähtäisivät silmiin ja maali verkot eivät ennättäisi lepattamasta ennenkuin tuo tuulispää olisi jälleen pahan teossa.

Kuitenkin Joulukuu tulee jälleen liian äkkiä jotta koneeseen saisi kunnollisen virityssarjan. Kovasti on treenattu, mutta sattuneesta syystä jälleen kerran harjoittelu on tähdännyt kestävyyteen. Tänäkin vuonna joudun tuottamaan pettymyksen valmennusportaalle nopeuden suhteen. Luotan kuitenkin siihen että Suonenjoen velodromilla Pöystien raketti osasto viimeistelee nopeuttaan ja pojat pyörittävät iloista karvaus rulettia Kuopiohallissa. Me hitaat ja kankeat Dieselit tarkkailemme taustalla ja murisemme vastustajille!
|
Diego - 9/2003
Aarre arvokkain

Vietin keväällä päivän lasten kanssa Seurasaaren ulkomuseossa. Ohjelmassa meillä oli aarteen etsintää ja pienten seikkailijoiden avuksi oli piirretty ihka oikea aarrekartta.

Retkikunta lähti lintuja ja oravia hätistellen ja ihmetellen liikkeellä. Joukkoa johti ryhmän vanhin, viiden vuoden elämänkokemuksellaan. Hän myös piteli karttaa suurimman osan matkasta, mutta antoi jokaisen halukkaan kokeilla suunnan hakemista suurelta kiveltä merenrantaan ja sitä rataa. Aarteenetsintä ja sen tuoma jännitys oli koko ryhmälle nautinnollista ja palkintoa etsittiin joukkueena. Vahvalla joukkuehengellä varustettuna.

Päällimmäisenä retkikunnan mielessä oli kuitenkin vain yksi ajatus. Se ei ollut aarteen löytäminen tai sen arvokkuus ja suuruus. Koko ryhmää kaiveli ajatus siitä, onko määränpäässä jotain kaikille jaettavaa vai korjaisiko yksi viidestätoista seikkailijasta koko potin itselleen. Jatkuvasti joku kiskaisi hihaani ja kyseli minun mielipidettäni asiasta. "Onko niitä aarteita vain yksi?", "Onkohan siellä jotain meille kaikille vai vaan yhdelle?". Ilmoissa leijuvista vaihtoehdoista lapset selvästikin pelkäsivät sitä, että joku niittäisi koko sadon itselleen ja muu ryhmä jäisi ilman palkintoa. "En minä tiedä?", vastasin uteluihin, "Sen näkee sitten.", jatkoin jollekin toiselle.

Saavuimme taivaltamisen päätteeksi karttaan rastilla merkitylle alueelle. Siellä alkoi vimmattu kuhina. Jokainen halusi löytää aarteen, mutta ei välttämättä voittamisen himosta. Pieniä ihmisiä kiinnosti enemmän tietää, mitä kivaa aarteen mukana olisi luvassa.

Porukka tutki ja pörräsi ja penkoi. Vimmatun etsinnän päätteeksi kaikista villein ja fyysisesti voimakkain poika kiljaisi riemusta, "Hei se on täällä!", ja muu ryhmä kerääntyi oitis aarteen löytäneen sankarin ympärille. Vilkas ja toisinaan ryhmän muita jäseniä voimillaan kiusannut poika tempaisi arkun kannen auki ja uusi riemu oli jälleen valloillaan. "Täällä on meille kaikille!". Ja palkintojen jako oli saman tien käynnissä.

Kun aarre oli jaettu, syötiin eväät. Leiripaikan ohi käveli muutama aikuinen, jotka olivat viettämässä vapaa-aikaansa historiallisessa ympäristössä. Aarteen löytänyt poika huomasi ihmiset ja tempaisi leivänkannikan suustaan. ?Hei, ei teidän kannata enää sinne mennä. Me löydettiin se aarre jo.? Ymmärtämättömät eivät siihen osanneet mitään vastata, mutta lapset ovat siihen (valitettavan usein) tottuneita.

Päivän päätteeksi jäin yksin viettämään aikaa rauhalliseen ja kauniiseen saareen. Istuin kivelle ja katselin merelle päin. Luonto lauloi ja kukoisti ympärilläni. Saaren rauhasta näkyi asutettuun Lauttasaareen ja Ruoholahteen. Helsingin keskusta mylvi ja metelöi taustalla. Katselin, kuinka autot vilistivät kahta siltaa pitkin kohti länttä. Toinen silloista oli Länsiväylä ja toinen Lauttasaaren silta. Autojonot ja ihmiset niiden sisällä näyttivät Seurasaaresta katsottuina kuin kahdelta päällekkäiseltä liukuhihnalta, vaikka Lauttasaaren silta oli todellisuudessa vain hieman taaempana kuin Länsiväylä. Katselin autojen loputonta virtaa ja mietin, miltä sama näkymä oli näyttänyt 100 vuotta sitten ilman siltoja. Sen jälkeen mietin, tuleekohan tuohon vielä joskus kolmas, neljäs ja viideskin silta. Sitten lähdin kotiin. Avasin siellä television. Siellä oli käynnissä aikuisten aarteenetsintä Suuren Seikkailun muodossa. Siinä jahdissa idea oli täysin päinvastainen kuin lapsilla. Aikuiset saivat tyydytystä siitä, kun he saivat muiden kilpailijoiden päät vadille ja poikki. Sateenkaaren päässä olevaa pottia ei haluttu jakaa. Katsojat ilmeisesti halusivat nähdä yhden pään pysyvän pystyssä ja neljäntoista vierivän tappion kärsineenä pois paikalta. Tai en tiedä halusivatko, mutta sitä mediassa kuitenkin ihmisille tarjoillaan.

"Saattaa ne vielä sen kolmannen sillan siihen rakentaa, mutta ennen neljättä voi jo tapahtua jotain ihmismieltä rauhoittavaa, neljä päällekeistä liukuhihnaa näyttäisi jo liian julmalta jopa Seurasaaresta katsottuna.", ajattelin ja suljin toosan.

Minulle FC Lasse Pöysti on arvokas elämänaarre. Arvokkain se on silloin, kun se jaetaan kaikkien kesken. Lets keep it that way. Till the end of time.

Peace and Love

ISO DEE
|
Tohtori - 6/2003
Mitä ajattelin tänään.

Itse asiassa nykyään tulee todella ajateltua tosi vähän. Sitä vaan rullaa omalla painollaan päivästä toiseen ja on yhtenä miljoonista matkustajista helvetinmoisessa oravanpyörässä, rattaana tajuttomassa koneistossa. Helvetti. On jo kulunut jonkun aikaa - jonkun mielestä todellakin liian kauan, kun sain pj:ltä nakin kolumnin kirjoittamisesta. Kolumnin aihe on pään sisällä vaihtunut moneen kertaan, mutta kovin paljon ei ole paperille suttaantunut. On ollut mukamas vähän kiirus - todellakaan kotosalla ei luppoaikaa ole ollut edes niin, että olisi voinut rauhassa palleja raapia oikein tosimielessä saati istahtaa tietokoneen ääreen kirjoittelemaan kolumnia. Huomasin, että uhkailu vieraskirjassa äityy koko ajan tiukempisävyiseksi, joten päätin varastaa työnantajalta aikaa tähän. Viime aikoina olen varastanut aikaa useasti, välillä nokosiin saunassa tai ylipitkiin lounastaukoihin.

Tässä vaiheessa joku varmaan ajattelee, että mitä skeidaa se Topi oikein suoltaa ja tässä hän on aivan oikeassa. Puolustelu ja muu kitinä on turhaa. Mutta älkää heti alkuun dumatko mua, katsotaan syntyykö tästä mitään, löytyykö punaista lankaa.

Oltiin poikien kanssa viime viikonloppuna(tällä hetkellä aikaa on jo kulunut useampi viikko) Kuhmoisissa mökillä, meitä oli siis minä, VP, Diego ja Kalle, siis tuo vanha alkuperäispöystiläinen, joka viime aikoina ei liiemmin pöystirientoihin ole osaa ottanut. Osanottajista voi päätellä, ettei mökkireissusta voi odottaa aivan tavallista "saunomis, kalastus ja grillaus" -sessiota. Kyllähän sitä grillattiin ja saunottiin ja kalastettiin ja ryypättin ja oikein huolella. Kyläreissulla VP, D ja Kalle-Kalle Koskinen-Koskinen tapasivat ufomiehen, käytiin yöllä joukolla jäätä särkemässä, ajeltiin kännissä autolla ja käyttäydyttiin muutenkin arveluttavasti. En jaksa selostaa sen kummemmin mökkireissun tapahtumia, koska ne mun selostettua ei enää kuulosta kovinkaan hauskoilta.

Millaista olisi täydellinen elämä? Sitä mietittiin terassilla viinahuuruissa. Ilma oli loistava, aurinkoinen ja tyyni, eipä kiire painanut selässä, eikä vituttanut oikein mikään. Ainoa asia, joka ajoittain painoi mieltä oli se fakta, että kohta tulee sunnuntai ja silloin pitää siivota, pakata ja lähteä takaisin kaupunkiin. Rento mökkielämä oli iskenyt kaikkiin.

Miksi ihminen sitten kärvistelee kaupungissa, eikä toimi niin kuin tuntuu hyvältä ja muuta luonnon helmaan?

Kuvittelimme loistavaa maalaiselämää jotenkin tähän tapaan: Asuttaisiin järven rannalla jossain jumalan selän takana, jossa ei moottoritien äänet kuulu. Paikka olisi ihanteellinen, järvestä nousisi kalaa ja metsästä saisi riistaa. Jääkaapissa olisi aina olutta, jos jano pääsisi yllättämään, eikä kukaan nalkuttaisi, jos jäisi useammankin päivän putki päälle. Nälkä tyydyttyisi kivikautisen ihmisen ruokavalion mukaan, jossa liha kattaa suurimman osan ruokaympyrästä. Vaikka puitteet olisivat kuinka hyvät, täytyy paratiisissa olla myös seuraa. Pakettiin kuuluisi siis useampi rempseä maalaistyttö, blondi, brunette, punapää ja vaikka pari ristiveristä. Tytöt eivät tietenkään olisi turhan nirsoja.

Siinä aikamme hehkutellessa tällaisen elämän autuutta, tuli mieleen, että mistä elanto. Joku taisi heittää, että viljelystä. Viljeltäisiin siis joitain rehuja ja käytäisiin sitten myymässä niitä jossain torilla. Jossain vaiheessa ehdotettiin myös hampun kasvattamista, koska siitä saisi hyvät rahat. Rahoilla idyllinen maalaismökki varustettaisiin viimeistä huutoa olevilla HiFi -laitteilla. Kuvio olisi siis sellainen, että pakattaisiin pieni Hiace täyteen valmista tavaraa ja takaisin tultaisiin auto täynnä elektroniikkaa. Siinä vaiheessa juttu rönsyili aika lailla.

Perimmäinen idea rauhallisesta mökkielämästä muuttui pikku hiljaa. Loppupelissä idea muuttui niin, että mökki olisi huippuunsa varusteltu, eikä sitä voisi enää tunnistaa perinteiseksi kesäpaikaksi. Nykyihmisen perusluonteenpiirre, mukavuudenhaluisuus, oli siis ottanut erävoiton. Loppupelissä varmaan kaikki mahdolliset mukavuudet olisi tuotu mökille käden ulottuville eli periaatteessa kaupunki olisi tullut mökille.

Ainoa filosofi, josta muistan kouluajoista edes jotakin on ranskalainen Jean-Jacques Rousseau, ehkä sen takia, että sen ajatukset sattui jotenkin kolahtamaan. Äijä päätteli joskus 1700-livulla, että luonto on tehnyt ihmisen hyväksi ja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi. Rousseaun mukaan luonto on tehnyt ihmisen vapaaksi ja onnelliseksi, mutta ihminen on kaikkialla orjana kahleissa.

Nyt on jo juhannus huulilla. Suurin osa suomalaisista pakenee kaupungeista maalle ja toteuttaa hetkeksi Rousseaun mottoa "takaisin luontoon". Irrottaudutaan edes viikonlopuksi yhteiskunnan kahleista, mennään luontoon, juodaan itsemme känniin, käyttäydytään muutenkin eläimellisesti ja pohditaan viinahuuruissa elämän tarkoitusta.
|
Ruben - 3/2003
Vaihtoehtoja tulevaisuuteen

Tässä kävin kolumnin aihetta pohtimaan ja ajatukset veivät Pöystiperheen tulevaisuuden suunnitelmiin. Paljon olemme yhdessä jo kokeneet, mutta paljon varmasti tulemme vielä kokemaan kun resurssit kehittyvät ja miehet asettuvat aloilleen.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiinhan kuuluu jo pöystiperinteisiin lukeutuva pääsiäisrieha, syksyn urheilutapahtuma ja tietenkin peijaiset. Eikä tosin sovi unohtaa kevätpilkkiäkään, jonka Auvinen tänä vuonna perinteenä aloitti. Mutta mitä vielä puuttuu. Onhan sopivaa, että kesäisin keskitymme pelaamiseen, mutta pieni tapahtuma ei haittaa tekisi ihan keskikesälläkään. Tätä voisi ryhtyä pohtimaan.

Mutta mitä suurempaa. Kaikenlaista kekkeriä on jo järjestelty, mutta vielä ei ole päästy ulkomaille. Siis laivareissua pidemmälle. Toki nämä järjestelyt vaativat jo pientä budjetointia ja ehkä useamman sponsorinkin, kuin hyvin yhteistyötä tehneen Ruoste-Ropposen. Kohteena voisi olla 2006 MM-kisat Saksassa, 2008 EM-kisat tai sitten ihan pöysti-ideaa tukien ihan puhdas hupireissu aurinkorannalle ja pelailua siellä. Ei kuulostaisi pöllömmälle, joten pannaanpa mietintään.

Hieman pöystiperhe elää nyt lama-aikaa vai lieko tyyntä vain ennen myrskyä. Pääsiäisriehaan on ilmoittautunut vain aktiivit Pippo ja Pulu ja eilen hieman innokkuuttaan ilmensi haukka, joka jopa tarjoutui järjestämään paikan. Jäsenmaksuilla oli maksuaikaa pääsiäiseen ja ainoastaan Severi, Lunu ja Joku muu (rahastonhoitajan mukaan) ovat maksunsa suorittaneet. Tosin aika viime tippaan ne maksut on muinakin vuosina jääneet.

Paljon on ollut uhoa tekemisistä, mutta periaatetasolle on toteutukset jääneet. Ei ole tulleet fanipaidat myyntiin, ei ole mennyt perille Lassen joululahja, en edes tiedä miten kävi sponsoreille menevien joukkuekuvien kanssa ja mikä pahinta peijaisraporttia ei näy ei kuulu.

Ja mitä tulee kolumneihin. Ajatuksena sekin oli hieno, mutta tietysti joukossa on yksi joka tyrii koko homman. Ja kun vielä toinen vastuuntunnoton tekee laiskuuttaan saman niin meinaa kolumnit loppua jo ennen kuin ovat edes saavuttaneet kierrosta täyteen.

Ja johtoportaaseen on tietysti kritiikki myös paikallaan. VP hylkää meidät lähtemällä hakemaan Sars -viruksen ja itse olen ollut tekemättä mitään. Kokouksetkin ovat menneet alaspäin niistä ajoista kun kokouksissa oli tunnelmaakin, kuten silloin laivan käytävällä.

Aurinko alkaa jo lämmittämään ja ulkopelien kausi saatiin avatuksi viime viikonloppuna. Paikalla oli vain kourallinen miehiä, mutta positiivista silti. Toivotaan että kesä tuo miehiin lisää virtaa, sillä ryhtiä tässä nyt tarvitaan.

Lyödäänpä pääsiäisenä päitä yhteen…
|
Jäpälä - 3/2003
Ajattelin kerrankin pitää pääni ja olla kirjoittamatta tätä kolumnia, koska atk-osasto ei ole saanut sivujamme asianmukaiseen kuntoon pyynnöistäni huolimatta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jonkunhan tässä on jotain tehtävä. Toivottavasti sivutkin saadaan kuntoon lähiaikoina.

Vaikka Bagdadissa sataa rautaa ja maailmalla tapahtuu mullistavia asioita, niin päätin kirjoittaa asiasta mikä todella merkitsee! Elämänsä aikana normaali ihminen viettää vessassa noin 180 vuorokautta. Jotkut, kuten minä, saattavat kuitenkin oleskella siellä melkein saman verran vuoden aikana. Se riippuu täysin suoliston toiminnasta. Perehdymme siis vessaan ja vessakäyttäytymiseen.

Varmasti melkein kaikki ihmiset on tunteneet suurimmat fyysisen helpotuksentunteet vessassa. Parhaimman tyydytyksen saa yleensä siistissä omassa vessassaan. Siellä on hyvä rauhoittua ja pitää taukoa päivän kiireistä. Yleiset pyhätöt ovatkin sitten asia erikseen. On luultavaa, että suorituksesta ei tule yhtä nautinnollinen, jos joutuu ensin siivoamaan WC-renkaalta edellisten asioijien eritteitä. Yleiseen käymälään mennessä onkin siis syytä ottaa käyttöön uusi toimintamalli, varsinkin silloin kun hätä on suuri. Täytyy jättää normaali ajattelu ja järjenkäyttö pois ja mennä vain vaistojen varassa. Sisälle päästyään suorittajan tulee tehdä nopea arvio siitä minne hän voi tehdä tarpeensa; riittääkö pisuaari vai täytyykö päästä loossiin. Tässä tilanteessa pitää olla todella nopea, sillä kilpailevat yksilöt ovat hädän hetkellä todella häikäilemättömiä. Ihmisen vaistot ohjaavat kuitenkin tässä tilanteessa oikeaan suuntaan, koska vaiston varassa ihminen suuntaa valosta poispäin; näkösuojaan. Pimeydessä sijaitsee parhaimmat (puhtaimmat) loossit, sillä järkeään käyttävä ihminen haluaa nähdä missä tarpeensa toimittaa.

Mielestäni vessakulttuurin kehitys on mennyt ajan kuluessa huonompaan suuntaan. Nykyään vaalitaan yksityisyyttä yhteisöllisyyden sijaan. Vielä 1800-luvulla tarpeet oli tapana tehdä sinne missä nyt sattui hädän iskiessä olemaan. Ainut kirjoitettu käyttäytymissääntö oli, että kadulla virtsaavaa tai ulostavaa tuttavaa oli epäsopivaa tervehtiä. Nyky-yhteiskunnassa kadulle ulostavaa sakotetaan ja samalla hänet ajetaan pois yhteisön silmistä, pieneen koppiin, eristäytymään muusta maailmasta. Ei ole ihme että ihmiset syrjäytyvät!

Meidän kaikkien onneksi on olemassa vielä tietty ihmisryhmä, jonka edustajat haluavat lisätä ihmisten viihtyvyyttä yleisissä vessoissa runoilemalla seinillä kauniita runoja ja jykeviä iskulauseita. Yksi parhaista kirjoittajista on ihmisyyteen ja yhteiskuntaan kantaaottava Jyke, jonka sanoihin tämä kolumni on hyvä lopettaa:

"IHMISET ON TYHMIÄ" ja "VITUN NATZIT"
|
Taikuri - 2/2003
Beissik shittii pilkimisest

Kun kevät aurinko nousee loputtomalta tuntuneen kaamoksen jälkeen iloksemme taivaalle, jokaisen suomalaisen 15-45 vuotiaan miehen rinnassa syttyy tuli - Pilkkisesonki on jälleen alkanut. Usein erheellisesti luullaan, että pilkkiminen (ice fishing), tämä suomalaisten rakastama talvilaji, olisi saanut alkunsa aikoinaan Suomen metsälammilta tai Pohjois-Amerikan suurilta järviltä. Tosiasiassa pilkkiminen keksittiin jo 500 vuotta ekr. kaksoisvirranmaassa (nyk. Irak). Vuosien saatossa mannerlaattojen liikkeet kuljettivat kuitenkin tämän alueen lämpimien ilmamassojen leveyspiireille ja tekivät näin ollen pilkkimisen lajin synnyinmaassa mahdottomaksi. Irakilaiset eivät kuitenkaan koskaan menettäneet täysin pilkkimistaitojaan. Tästä osoituksena voimaan pitää Irakilaisen, Al Basrahin kylästä kotoisin olevan, mattokauppiaan Mohammed Attan voittoa jokamiespilkin-sarjassa Ateenan olympialaisissa vuonna 1896.

Historia sikseen ja keskitytään hieman reilun viikon päästä alkavaan aina ristiriitaisia tunteita herättävään Rantasalmi 2003 Kännipilkki-tapahtumaan. Haluan korostaa, että sana Känni ei viittaa alkoholiin tai humaltumiseen, vaan on yksinkertaisesti kansannimitys pystypilkille. Ihan vaan muistin virkistämiseksi ajattelin tässä kertailla vähän pilkkimisen perusoppeja ja joitakin vähän vaativampia jippoja, niin voidaan kaikki lähteä ikään kuin samalta viivalta tähän iloiseen ulkoilmatapahtumaan.

Pystypilkki on ehdottomasti yleisin pyyntiväline, jolla aloittelijakin saa lähes aina saalista. Tästä syystä todellinen kalamies jättää tällaiset hömpötykset suosiolla varaston hyllyyn. Pystypilkin virkaa ajaa, paremmin kuin hyvin, rantakoivikosta taitettu oksanpätkä. Kokeneimmat kalamiehet eivät käytä vapaa ollenkaan, vaan puristavat siimaa yksinkertaisesti peukalon ja etusormen välissä. Haukea, kirjolohta ja madetta pyydettäessä siima on kuitenkin hyvä pyöräyttää muutaman kerran kämmenen ympäri, ettei väkivahva kala revi siimaa irti kädestäsi. Siimaa onkin syytä varata mukaan reilusti - sitä nimittäin menee. Sotkuja tuppaa kokeneellekin kalamiehellekin tulemaan. Yleisin tapaus on koukun kiinnittyminen omaan peukaloon tai villapaitaan tai kaverin villapaitaan. Silmä vahinkoja nykyään enää harvemmin sattuu, vuoden alussa voimaan astuneen suojalasien käyttöpakon ansiosta. Siiman päähän, siis järveen menevään päähän, kiinnitetään itse pilkki. Yleensä käytetään tapsipilkkiä, jossa koukkuna on vajaan kymmenensenttisen siimatapsin päässä mormyska. Syötiksi kärpäsen toukkia - niitä punaisia, joita saa Essolta. Petokaloja pyydettäessä tehokkaimmiksi syöteiksi ovat kuitenkin osoittautuneet ihmisravinnoksikin kelpaavat elintarvikkeet. Tällaisia ovat esimerkiksi makkaranpalat ja juustoviipaleet. Säilytä niitä kotona jääkaapissa ja pilkkireissulla sellaisessa taskussa etteivät ne pääse jäätymään mutteivät ole myöskään liian lämpimässä. Kotiin tultua muista siirtää syötit taskuistasi takaisin jääkaappiin.

Jäällä liikutaan nopeasti ja määrätietoisesti. Tällainen toiminta on elinehto, jotta päästäisiin mökille kuivin jaloin. Jos kuitenkin jää allasi alkaa ratista ja joustaa, kiihdytä vauhtiasi ja jatka samaan suuntaan nopein askelin. Yksikin virhe, pysähtyminen tai kääntyminen aloittavat väistämättä niin sanotun uppoamisilmiön. Jos kuitenkin joudut veden varaan, unohda kaikki se teoreetikkojen televisiossa mainostama höpötys rauhallisesta toiminnasta. Mene paniikkiin! Huuda riehu ja räpiköi! Anna ihmiskehon hoitaa sinut takaisin kuivalle maalle omin ehdoin. Älä luota muiden apuun, sillä pilkkikisassa sinulla ei ole kavereita. Sen jälkeen kun olet repinyt itsesi takaisin jään pinnalle, käytä vanhaa Pohjoiskarjalan Prikaatin tykkimies-menetelmää palauttaaksesi ruumiinlämpösi takaisin normaaliksi. Makaa liikkumatta paikoillasi ja yritä tehdä itsesi niin pieneksi, ettet koske millään ruumiin osalla märkiä vaatteitasi. Tunnon palaillessa pikkuhiljaa jäseniisi voit jatkaa pilkkimistä, pakollisen uintireissun jälkeen, äsken synnyttämästäsi avannosta.

Siinäpä joitain kaikkein tärkeimpiä neuvoja ja ohjeita tulevaa koitosta varten, ettei sitten hommat mene ihan pyörimiseksi. Pakko myöntää, että itse odotan innolla maaliskuun eka päivää ja erityisesti ensimmäistä tärppiä. Varmasti pilkkimisen historiaan kirjoitetaan kokonaan uusi luku Rantasalmi 2003 Kännipilkki-tapahtuman jälkeen ja se voi olla kaunista luettavaa. Kireitä siimoja!
|
Jimi - 1/2003
Ja sit mennään...depressio laukkaa.

Joukkue kentällä. On jatkopeli, tilanne 1-1. Tai ehkä 1-2. Kuka tietää, riippuu filosofiasta. Joukkue hakee epätoivoisesti voittoa. Peli ei kulje, pallo pysyy omassa päässä. Valmentaja laittaa kentälle parhaat miehet. Peli ei kulje, pallo pysyy omassa päässä. Joukkueessa pelaa pelaaja A. Hän asuu yksin susirajan takana. Hän ei pelaa jalkapalloa vapaa-ajallaan, koska kuka sitä nyt yksin pelaa. Mutta pelaaja A on onnellinen kun pääsee taas kentälle. Ne muutamat minuutit mitä hän on kentällä, ovat mukavaa vaihtelua. Hän unelmoi että tekisi joskus hienon maalin tai edes hienon harhautuksen. Hän ei niinkään muusta välitä. Onnistuisi edes kerran. Voitto ei ole tärkeää, hän vain haluaa pitää hauskaa. On mukavaa nähdä kavereita, ja pelailla heidän kanssaan, se on tärkeintä. Pelaaja A haluaisi näyttää heille että tuuri on joskus myös hänen puolellaan, hän haluaisi kerran tehdä sen hienon maalin. On ensimmäinen peli. Valmentaja laittaa pelaaja A:n kärkeen. Peli päättyy tasan. Pelaaja A ei tee maalia, mutta on tyytyväinen peliinsä, koska teki kaikkensa. Ehkä ensi pelissä, eihän kukaan odota hänen pystyvän urotekoihin jos ei ole pelannut moneen kuukauteen. Seuraava peli. Pelaaja A ajattelee että ehkä nyt, ehkä tässä pelissä. Valmentaja sanoo että pelaaja A pelaa puolustuksessa, koska on liian huono hyökkääjä. Pelaaja A on surullinen että ei laadultaan kelpaa, mutta tyytyy rooliinsa ielessään yksi hieno nousu vastustajan maalia kohti, ja ehkä hieno keskitys tai vaikka vain veto tolppaan. Peliä on puolet pelattu. Pelaaja A on koskenut palloon kaksi kertaa, tosin molemmilla kerroilla hän on vain ollut pallon tiellä. Mutta, yhtäkkiä hän saa pallon, ja huomaa tilaa edessään. Hän aikoo nousta, ja paikan tullen antaa sen hienon keskityksen. Selän takaa sanotaan että älä nouse. Pelaaja A syöttää pallon viereiselle miehelle, ja jää paikalleen seisomaan. Pelaaja A ei välitä. Hän syöttää toki pallon pois, luottaen siihen että kai se toinen kaveri sitten on parempi ja tekee paremman keskityksen. Ehkä hän jopa antaa niin hyvän keskityksen että pallo saadaan maaliin. Joukkue voittaa pelin, pelaaja A ei välitä. Pelaaja A palaa kotiinsa, susirajan taakse, odottamaan ensi vuotta.

nootti, täysin keksitty tilanne.......
|
Pippo - 1/2003
Piis!

Tämä kolumni-idea on minusta helvetin hyvä aina siihen asti, kunnes kirjoitusvuoro napsahtaa omalle kohdalle. En tosin tiedä niistä kynäniekoista, jotka odottavat omaa vuoroaan tippa siellä jossain.

Joo, meikämandoliinolla oli aluksi idea kirjoittaa sellainen tositapahtumiin perustuva juttu ”Läskin kanssa kaatamassa perjantaina 10. tammikuuta 2003”, mutta kuinkas kävikään.
Oltiin alustavasti sovittu Läskin kanssa, että perjantaina otetaan hiukan keskiketterää ja lähdetään Oulun yöhön taas kerran näyttämään ketkä määrää ja mistäpäin tuulee. Ajoituskin olisi ollut loistava kun Tellu on viikonlopun töissä ja Pesonenkin olisi jäänyt kotia, joten tiedossa ei olisi ollut edes esteitä siltä rintamalta. –No mikäs sitten on ongelma? Hän kysyy ihmeissään. No minäpä kerron. Otin äsken puhelun (nyt on siis torstai ja kello jotain 12.00) Läskille ja innoissani kyselin huomisesta. Puhelu meni kutakuinkin näin:

-Otetaankos sitä huomenissa vähän kaljamiinoa ja painellaan radalle? (kysyin näin vain koska minulla on tapana kysyä, vaikka pidän asiaa selvänä.)
-No tuota... en tiiä. Mietin vähän jos oisin ihan selvinpäin tämän viikolopun kotosalla.
-Mitä sinä höpötät, eikös se ollut puhe lähteä kaupunkiin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan?
-Eiku, eiku, minä vaan tässä aattelin, että jos vaan mälöstäisin kotona, koska minä osaan pitää hauskaa myös selvinpäin.
-Aha.
Sitten jauhettiin vielä hetki jotain muita asioita.

Mietin heti puhelun jälkeen, onko Tellu pistänyt Läskille ukaaseja, että viikonloppuna ei lähdetä minnekään. No siihenkin sain vahvistuksen välittömästi, kun Tellu koitti soittaa Pesoselle, joka oli jättänyt matkapuhelimensa kotiin mennessään kirjastoon. Tellu oli miltei yhtä ihmeissään Läskin päätöksestä kuin minäkin. On nimittäin sangen harvinaista, että tuo Heinäpään heinämies jättää lähtemättä liikenteeseen. Miksi Läski ei siis lähde? Mistä kenkä puristaa? Siinäpä onkin kysymys, jota meinasin hieman pohtia nyt tässä ja kenties vielä tämänkin jälkeen.

Vaihtoehtoja toki löytyy ja koitankin nyt pähkäillä niistä sen oikean. Yksi vaihtoehto on, että Läskillä olisi perjantaiksi jotain muuta, tärkeämpää tekemistä, mutta mitä se muka olisi? Tiedän miltei varmasti, että Läke tulee perjantaina koulusta kotiin pitsa kainalossa ja syötyään pitsan hän istuu siihen nojatuoliinsa juomaan kahvia ja kaataa sinne kahviin vähän väliä sokeria suoraan sokerikupista. Kolmannen kahvihörpyn jälkeen hän pistää nuuskat myös toiselle puolelle ja tuhisee, kun ei yletä tuolilta ottamaan kaukosäädintä ja tyytyy katsomaan nelosen chattia. Kahvin jälkeen hän painuu vielä röökille liiaroinnin maksimoimiseksi. Sitten hän menee sänkyyn ja nappaa 2000 sivuisen Shogunin kuudennen jatko-osan ja alkaa paukuttamaan sitä kalloonsa neljättä kertaa. Lukee sitä sitten siinä sängyllä ja nukahtaa. En millään jaksa uskoa, että Läski jättäisi tämän takia lähtemättä. Joten koitan keksiä muita vaihtoehtoja lähtemättömyydelle.

On tietenkin mahdollista, että Läski on kadottanut sen juhlimisen palon sydämestään, mutta en usko sitäkään vaihtoehtoa, koska se palo on ollut niin voimakas ja niin syvällä, että se sieltä mihinkään noin vain katoaisi. Ei se sieltä katoa koskaan.

Sitten päähäni tulee ajatuksista se pelottavin; onko Läski löytänyt uudet kaverit ja on lähdössä liikenteeseen, mutta ei vain tahdo meikämandoliinoa mukaan. Olisihan se noloa Läskille, kun esittelisi minut, miehen joka ei lue kirjoja juuri koskaan, uusille Oulun kirjakerhon ystävilleen. Tämä ajatus on niin pelottava, että pitääkin kohta soittaa Läskille ja kertoa juuri aloittaneensa lukemaan Shogunia, jos hän vaikka sitten kehtaisi ottaa minut mukaan kirjakerholaisten iltaan. Mutta minun on vain pakko uskoa ja toivoa ettei tämä vaihtoehto Läskin lähtöhaluttomuudesta pidä paikkaansa. Joten taytyy pohtia vielä muita vaihtoehtoja.

Voisiko olla mahdollista, että Läski olisi Uudenvuoden päivän aamuna, krapulahuurussaan tehnyt itselleen tiukan uudenvuoden lupauksen, ettei juo alkoholipitoisia juomia kahteen kuukauteen? Läskin tuntien se kuulostaisi hyvinkin mahdolliselta, mutta luulisi hänen jo oppineen niistä kymmenistä ja taas kymmenistä tupakkalakoista, jotka päättyivät joka ikinen kerta viimeistään seuraavana päivänä lakon aloittamisesta. Tämäkin vaihtoehto on siis mahdollinen, mutta ei mielestäni todennäköinen.

Miettiiköhän Läski, että meille tulisi tylsä ilta, tai että jouduttaisiin jonkinlaiseen kahinaan, jos me painuttaisiin kaksissa miehin radalle? Tämä on toki mahdollista ja muistinkin juuri miten hän syytti äskettäin minua, herra rauhallisuutta siitä, että aina kun me ollaan kaksin liikenteessä, niin me joudutaan ongelmiin. Itse muistan vain yhden kerran kun jouduttiin nahinaan, kun oltiin kaksin liikenteessä. Siinä Kuopion karpaasit seisoivat Oulun taksijonossa puukepit kädessä aikomuksenaan puhutella ja pahimmassa tapauksessa kouluttaa tuntematonta miestä, joka oli hetkeä aiemmin tullut syyttä suotta meidän kimppuumme. Mutta kuinkas kävikään… Tämä tuntematon mies osoittautui erittäin agressiiviseksi ja oli todennäköisesti joku ninja, niinpä päätimme heittää puukepit ojaan ja luikkia karkuun. On tietenkin mahdollista, että tämä ko. tapahtuma palaa Läskin mieleen yhä uudestaan ja uudestaan ja vastaavan pelossa ei hän enää uskalla lähteä minnekään. Niin ja tuohon tylsä ilta -juttuun en mahda uskoa, koska meillä on ollut aina ratkiriemukasta, kun ollaan lähdetty menemään.

Nyt taisin muuten keksiä miki Läski ei lähde. Läski ei vaan jaksa. Tämän sen täytyy olla. Kyseessä on siis sama jaksan puute, mikä häntä vaivaa usein, kun häntä kysyy esimerkiksi pelaamaan jalkapalloa tai jotain muuta. Siis vanha tuttu; ”En jaksa”, tai ”En taida nyt jaksaa”. Eli mikä maksaa, kun Läski ei meinaa jaksaa? Mistä saisin Läskille lisää jaksaa?

Mutta totuushan on nyt kuitenkin se, että nyt on vasta tostai ja kellokaan ei vielä kummempia ole, joten olen miltei sataprosenttisen varma että Oulun yössä viipottaa huomen iltana vauhtikaksikko Pippo ja Läski. Nuo pohjoisen kuninkaat.

Eli kyllä Läski lähtee.
|
Laa - 12/2002
Miksi Diego ei koskenut silliin?

Jouluna syödään niin kuin ei koskaan ennen. Lihaosastolla on kinkkua. Jupit syö kalkkunaa. Makeat laatikot ovat länsisuomalaista perinnettä, jota itäsuomalaisen eli tosisuomalaisen on vaikea ymmärtää saati hyväksyä. Kun haluatte briljeerata joulupöydässä hyvät Pöystit, mainitkaa että "Tiesittekö muuten, että ruoan happamuudesta ja makeudesta voi yksinkertaisen nyrkkisäännön mukaan päätellä ruoan alkuperän." Happamat ruoat, kuten ruisleipä, tulevat Itä-Suomesta, makeat ruoat kuten siirappinen saaristolaisleipä Länsi-Suomesta. Ne, jotka asuvat keskellä, kuten Jyväskylän Timo T. A., eivät itsekään tiedä mitä syövät. Mutta jyväskyläläisillähän ei ole kunnon aksenttiakaan, kun suomen virallinen kieli on alkujaan kehittynyt Jyväskylän seudun murteesta. Mutta nythän Laa Laa on jo eksynyt aiheesta. Viikon kolumnin otsikko ei vähimmässäkään määrin liity Jyväskylään. Minä olen Laa Laa. Kaikilla on oikeus eksyä väliaikaisesti aiheesta, vaikka tämä saakin lukijoiden keskittymisen herpaantumaan.

Viikon kolumnin otsikko viittaa jouluiseen tapahtumaan, joka syöpyi Laa Laan muistiin noin seitsemän vuotta sitten. Oli joulupäivä, Laa ja Diego sopivat tapaamiseen tylsistyneessä sokerihumalassa. Tuohon aikaan Pöystit tapasivat yleensä vasta Tapanin päivänä. Diego tuli Presidentinkadulle parahiksi ruoka-aikaan. Olisiko kello siis ollut kuusi. Oli sitä tavallista joulutarjontaa, jota kolumnin alussa suomittiin. Alkupalaksi oli tietysti myös lasimestarin silliä, sinappisilliä ja ehkä oli basilikasilliäkin. Niitä nosteltiin lasitölkeissä lautasille keitettyjen perunoiden seassa lillumaan. Rituaalinomaisesti sillitölkit kiersivät pöydässä, voi olla että ne otettiin vastaan oikealta ja tarjottiin vasemmalla puolella olevalle henkilölle, kunhan pari siivua nostettiin omalle lautaselle.

Diego ei tehnyt virheitä kunnes ei ottanut silliä. Otti tölkit hienosti vastaan ja toimitti ne seuraavalle, vaan ei työntänyt haarukkaa purkkeihin ja napannut silliä lautaselleen. "Kala-allergia!", saattoi joku asiaan perehtymätön keksiä siellä näyttöpäätteen toiselle puolella. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Nyt päästään asiaan. Antakaas Laan kertoa, antakaa nyt mahdollisuus.

Ruoan valintaan vaikuttavat tekijät voidaan karkeasti jakaa niihin, jotka liittyvät syöjään itseensä, kyseessä olevaan ruokaan tai ympäristöön eli paikalliseen ruokakulttuuriin. Seuraavan argumentin nojalla voidaan rajata ruokaan ja ruokakulttuuriin liittyvät tekijät pois: silli on hyvää ja jouluna kuuluu syödä silliä. Se, ettei Diego koskenut silliin johtui siis Diegosta.

Yritetään ymmärtää Diegoa. Henkilökohtaisia ruoan valintaan vaikuttavia asennetaipumuksia ovat uutuudenpelko/vaihtelunhalu eli neofobia/neofilia sekä ihmisen käsitykset omista kyvyistään vaikuttaa elämäänsä, jota britit kutsuvat locus of controliksi. Diego pelkäsi silliä ja oli siinä määrin vakuuttunut omien päätöstensä vaikutuksesta tapahtumiin, että valitsi sillittömän tien. Tämän ymmärrämme, muttei sitä tarvitse makeiden laatikkoruokien tapaan hyväksyä.

Mitä luulet Diego, tuleeko tänä jouluna kutsua Partasten joulupöytään?
|
Haukansilmä - 12/2002
Varokaa kun tulee syys..

Pari päivää vierähtänyt kauden päätapahtumasta, mutta spekuloinnit menneestä ja tulevasta ovat jo täydellisesti kä(y)nnissä. Peijjaiset 2002 muistetaan pöystiperheessä loistavana tapahtumana, joka ennakkotiedoista poiketen venyi kolmepäiväiseksi häppeningiksi. Kaikille jäi ikuisesti mieleen mm. pj:n hieman ennenaikaisesti tuomitsema Gasellin ja Eestin täydellinen yhteistyö; maali jota vuosien saatossa tullaan kertaaman 86 kisojen käsimaalin veroisesti. Ei pidä unohtaa myöskään jousipyssyserkkua, mykkätopia, krapulapippoa eikä muitakaan mukana olijoita. Allekirjoittanutta muistuttaa peijjaisista pääasiassa, yllätys yllätys, nenään kohdistunut isku, jonka johdosta kolvini on turvoksissa ja hieman vinossa. Ei tarttis tämä nenä yhtään ylimääräistä turvoketta, mutta minkäs teet, kun nenäänsä ei mies voi valita.

Pelillinen tasomme nousi turnauksen vanhetessa huomattavasti. Ratkaisijoita löytyi laajalta rintamalta. Aina (melkein) löytyi joku joka paloi ja josta muut sai sytykettä (A. Ismail 1999). Valehtelematta voi sanoa, että tänä vuonna oltiin OIKEESTI lähellä kärkeä. Meidät tiputtanut Ryry hävisi seuraavan pelin jatkoajalla, Ryryn tiputtaja tippui 0-1 seuraavassa pelissä ja kaiken lisäksi turnauksen voitti joukkue, joka voitti jatkokierroksella Pilun niukasti. No, pallo ei ehkä vaan pyörinyt sunnuntai aamuna meille..

Joku suuri valmentaja on joskus sanonut, että pelaajat ovat parhaimmillaan ollessa 27-30 vuoden iässä. Keski-ikämme oli turnauksessa noin 25,8, joten kullanhuuruiset vuotemme sijoittuu todennäköisesti vuosien 2004-2007 turnauksiin. Toisaalta menestyminen ensi vuonna olisi loistava palkinto Pöystien kymmenensien peijjaisten kunniaksi. Aika näyttää.

Näin menestystä janoavana ja peijjaisia kunnioittavana Pöystiläisenä tunnen suurta häpeää muutamien meihin kuulumattomien tapahtumien johdosta. Tuntuu käsittämättömältä, että ns. pelimiehet, joilla olisi oikeasti mahdollisuudet jopa turnauksen voittoon jättävät tulematta sunnuntain peliin huonon olon takia. Ikävintä tapahtumassa on se, että kärsimään joutuu henkilö joka on tunnettu pitkästä päivätyöstä Kuopiolaisen jalkapallon hyväksi. Tämä siksi, että luovuttaneen joukkueen jäsenet kantoivat sponsorinsa nimeä perinteikkäässä joukkueessa. Siinä loistava kiitos osanottomaksuista ja saunasta antimineen. Saisivat pitkäsarvet painua metsään. HÄVETKÄÄ! Toivottavasti tapahtuman järjestäjät ovat ajan tasalla ja rankaisevat niitä kelle rangaistus kuuluu.

Pöystiläisten esiintymisestä ei tullut tänäkään vuonna kuin hyvää sanottavaa. Peliasumme herättää kunnioitusta vuodesta toiseen, eikä paidat logoineen ainakaan vähentäneet huomioarvoamme. Saunailta meni hienosti ja joistakin joukkueista poiketen ilkeämme kutsua pääsponsorin myös ensi vuoden tapahtumaan. Organisaatiomme tilanne näyttää hyvältä. Siitä Pöystiläiset saamme kiittää itseämme, Ruoste Ropposta ja muita tukijoitamme.

Täältä tähän,
Manageri
|